Nämä koirat kyllä aiheuttavat minulle harmaita hiuksia ja sydämentykytyksiä harva se päivä. Tänään oli vuorossa Dino. Se Lurjus!

Olimme ulkona hetken aikaa, koirat tavan mukaan irrallaan pihalla. Komensin Dinoa ja ajoin sen pois kompostikasasta herkuttelemasta. Nyrpeänä Dino jätti herkuttelun kesken ja jatkoi puuhasteluaan. Hetken päästä Dinoa ei enää näkynytkään missään. Ei missään!

Muut koirat sisälle ja etsintä käyntiin. Kiersimme talon ja tontin ja naapuritontit moneen kertaan. Huutelimme Dinoa, kyselimme naapureilta havaintoja, kolisuttelimme ruokakippoja (yleensä se maaginen ääni, joka saa Dinon hereille vaikka talviunilta) yms yms. Dinoa etsittiin Doriksen ja Leevinkin kanssa, mutta ei vain löytynyt.

Laitoin vajaan tunnin päästä katoamisesta ilmoituksen karkurit.fi -sivustoille ja sen jälkeen keksin soittaa Vantaan löytöeläintaloon. Joku oli onneksi juuri hetki sitten soittanut nähneensä Dinon (tai ainakin samanlaisen) koiran samalla seudulla mistä Dino oli hävinnyt. Ihanaa, ainakin se on  nähty elossa!
Katukin oli tiedossa mistä havainto oli. Ja eikun sinnepäin etsimään. Siellähän Dino tuli vastaan, oli ilmeisesti jo kotimatkalla. Huh huh!

Eli loppu hyvin tällä kertaa. Eipä ole Dino aikoihin tuommoisia katoamistemppuja tehnyt, eikä tarvisi kyllä seuraavaan kymmeneen vuoteen enää tehdäkään, sen verran huolestuneeksi hän meidät tempullaan sai. Ei siinä mitään, kyllähän Dino varmasti kotiin löytäisi ja viimeistään nälkä sen ovelle varmaan ajaisikin, mutta riskinä on aina ne autot ja täytyy pitää mielessä myös mahdolliset varkaat. Onneksi tällä kertaa Dino selvisi reissustaan ehjin nahoin ja pääsi vielä kotiinkin takaisin.

Täytyy kyllä kiittää niitä havainnon tekijöitäkin, olivat tajunneet soittaa löytöeläintaloon havainnostaan. Ihania kanssaihmisiä!